Sunrise Avenuen keikalla pitkäperjantaina

Vajaa vuosi sitten näin ihan sattumalta telkkarissa Samu Haberin haastattelun ja kiinnostuin Sunrise Avenue yhtyeestä enemmältikin. Melkein kiljuin ääneen jippiitä, kun huomasin heidän tulevan pitkäperjantaina Lahteen Finlandia-klubille keikalle. Samun vaatimaton olemus sai minut etsimään tietoa yhtyeestä. Olin toki kuullut radioista heidän hittibiisejään, jotka puhuttelivat. Tykkään melodisista kappaleista, ehkäpä juuri siksi Scorpions ja Yngwie Malmsteen ovat mieleeni. Monta kertaa kuulin jonkun kivan biisin autossa ja kysyin mieheltäni, joka on minua paremmin perillä nyky-yhtyeistä, mikä bändi tämä on ja usein vastaus oli Sunrise Avenue. Hollywood Hills, Fairytale Gone Bad, Welcome to My Life ja I don't Dance ovat suosikkibiisini - kuten varmaan monen muunkin.
Laulaja Samun isä on saksalainen ja bändi onkin esiintynyt Saksassa paljon. Bändi on saanut Radion NRJ:n palkintoja, Emman ja ollut Vuoden yhtyetulokas vuonna 2006. Tammikuussa 2008 Sunrise Avenue sai European Border Breaker -palkinnon. Samun lisäksi bändissä ovat tällä hetkellä basisti Raul Ruutu, rumpali Sami Osala ja kitaristi Riku Rajamaa.



Keikka alkoi ajoissa, mikä oli oikein mukavaa, en oikein ymmärrä sitä diivailua, että yleisöä odotetaan minuutti- ja joskus jopa tuntitolkulla, ennen kuin tullaan lavalle. Bändistä välittyi vaatimaton ja jopa nöyrä kuva. Yhtye on soittanut isoilla loppuunmyydyillä stadioneilla ja ajaessaan tyhjän kaupungin läpi Sibeliustalolle bändin jäsenet olivat miettineet, mahtaako keikalla olla pyhäpäivänä ketään.  - No olemmehan antaneet nelisenkymmentä kutsulippua ja lisäksi paikalla on yksi toimittaja, joten he ilahtuivat kovasti siitä, että yleisöä oli ihan mukavasti paikalla. Itse tosin odotin, että tilaisuus olisi ollut loppuunmyyty. Mukana oli myös alakouluikäisiä faneja, yksi pikkutyttö istui koko keikan ajan isänsä harteilla, jotta olisi nähnyt jotain. Menimme aika eteen aluksi, mutta basaarista tuli niin hirmuinen jytke, että oli pakko vaihtaa paikkaa vähän keskemmäksi pois seinän vierestä. Yleisön ikähaitari oli suuri, meitäkin vanhempia oli ihan runsaasti paikalla, enemmistö oli toki nuoria tyttöjä ja poikiakin.

Kamera ei ole iPhonen vahvin ominaisuus...

Bändi piti hauskaa lavalla ja kuulijoille välittyi tunne siitä, miten he kaikki nauttivat esiintymisestä. Samu on kertonut, että he aloittivat keikkailun jo nuorina ja esiintyivät kaikenlaisissa tilaisuuksissa ja rutiinin kyllä näki. Basisti ja rumpali soittivat hyvin yhteen ja kitaristit pelehtivät ja pitivät välillä hauskaa hyppien ja "taistellen".  Kitaristi vakuutti minut täysin, mutta perheemme asiantuntija osasi kertoa tarkemmin, että soolot olivat samantyyppisiä ym. ym. teknistä tietoa, jota en nyt muista. Minä  kuitenkin tykkäsin.


Yhden kappaleen Samu aloitti lavalla yksin akustisesti ja pikku hiljaa koko bändi tuli mukaan ja kappale kasvoi suuriin mittoihin pienestä, kauniista alusta. Kitarateknikolla piti kiirettä kitaroita virittäessään, en tosin tajua, miten hän pystyi homman hoitamaan, sillä äänen taso oli aika kova. Itselläni oli visusti tulpat korvissa, sillä tinnitusta en halua.

Yksi kivoimmista kappaleista tai ideoista, miten sen nyt ottaa, oli yhdeltä suomalaisbändiltä kopsattu idea soittaa samaa sointukiertoa ja vaihtaa aina laulua ja yleisö sai laulaa mukana. Mukana oli toistakymmentä kappaletta lähinnä suomeksi niin Jenni Vartiaisen nettibiisi,  Jukka Pojan Silkkii, Eppuja kuin Robinin Frontside Ollie ja yleisö oli täysillä mukana. Oli hauskaa :). 
  
Samu sanoi alussa, että bändi soittaa reilun tunnin, mutta kyllä he soittivat yli puolitoista tuntia ja kuulimme kaikki parhaimmat biisit. Paikoitellen laulu oli hieman epävireistä, mutta se ei tahtia haitannut. Ovessa oli lappu, että yleisöä kuvataan videolle ja yleisö kyllä teki parhaansa. Joskus tuntee melkein myötähäpeää, kun artisti yrittää saada yleisön taputtamaan käsiään. Samun tai kosketinsoittajan ei tarvinnut kun kerran lyödä käsiään yhteen, niin suurin osa yleisöstä lähti heti mukaan. Karismaattista, hyvin karismaattista.

Jotta saisitte menosta jonkun käsityksen, niin laitan tähän kuvaamani pienen videopätkän I don't Dancesta, joka kuulemma sai nimensä siitä, kun keikan jälkeen joku ruotsalainen kuvankaunis nainen oli tullut pyytämään Rikua tanssimaan kanssaan på svenska ja Riku oli vastannut "I don't dance".

Tuskin maltan odottaa yhtyeen seuraavaa keikkaa, kun se tulee lähiseudulle niin Pauska on taatusti yleisössä mukana :). Eturivin pikkutytöillä oli yhdessä kappalessa sydämet ja toisessa he tekivät jotain koreografiaa ja kolmannessa oli jotain värikkäitä tikkuja, joita he pitelivät. Pitänee varustautua seuraavan kerran paremmin välinein :).

Lankalauantaina juhlimme sitten 22-vuotishääpäiväämme hauskan komedian Kulman poikien ja päivällisen merkeissä. Facebookissa yksi ystävä kommentoi, "miten tuon ikäiset on voineet olla jo niin pitkään naimisissa:)". Kun  itselle sopivimman ja oikeimman ja parhaimman ystävän kerran onnistuu löytämään, niin mitäpä sitä turhia jahkaamaankaan ;-).