sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Maaninkavaara Kansallisteatterissa - urheiluhullun kevätbreikki

Maaliskuun lopussa kävimme elämämme ensimmäistä kertaa Kansallisteatterissa. Teatterin oven löytäminen sinänsä oli hankalaa, sillä Willensaunaan mentiinkin talon takaa Kaisaniemen puolelta eikä etuovissa ollut mitään opastusta, tai jos olikin, niin emme sitä nähneet. Missä lie se isompi puoli sitten?

Tila oli pieni ja aika intiimikin, penkkirivejä taisi olla viisi tai kuusi, lavasteet olivat äärimmäisen yksinkertaiset. Miika Nousiaisen näytelmässä on vain kaksi henkilöä, posiolainen talonmies Martti Huttunen ja hänen teini-ikäinen tyttärensä Heidi, perheen Sirkka-äiti ja Heidin Jarkko-veli kulkevat taustalla. Kuvataidelukiossa opiskeleva Heidi kuvaa isäänsä videolle ilmeisesti harjoitustyönään ja kuvassa näkyvästä televisiosta näytetään muutamia pätkiä, samoin takaseinällä pyörii video.

Jarkko on nuori kestävyysjuoksija, jota Martti on itse valmentanut. Hän on tulossa Ruotsista juoksukilpailusta, jossa hän sijoittui toiseksi ja häviää mysteerisesti kotimatkalla laivalla. Isä masentuu täysin ja isäänsä piristääkseen kasiluokkalainen Heidi päättää myös alkaa kestävyysjuoksijaksi, hän on nuorempana ollutkin lupaava juoksija. Isä saa elämäänsä uutta puhtia suunnitellessaan harjoitusohjelmia ja hänen koko elämänsä pyörii juoksun ympärillä, vähän väliä hän muistelee menneitä juoksijatähtiä kuten Kolehmaista, Vainiota, Vasalaa, Nurmea, Viréniä tai posiolaista Maaninkavaaran kasvattia Kaarlo Maaninkaa. Harjoittelumäärät ja treenit ovat aivan yliampuvia hurjine vauhteineen, oksennuksineen ja kilometrimäärineen. Äiti on taustatukena ja huoltojoukoissa. Isä menee niin pitkälle, että ostaa talon kahdeksan kilometrin päästä koulusta ja ajaa Ladalla vierellä, kun Heidi juoksee aamulla kouluun. Heidi ei ole asiasta mielissään, koska kaverit jäävät kauaksi.  Totaalisen urheiluhullu ja suorastaan pakkomielteinen Martti ei ole mikään kovin mukava mies, hän elää elämäänsä omien tavoitteidensa kautta ja juoksu on hänelle koko elämä.


Marja Salo ja Jukka Puotila Kuva: Vertti Teräsvuori  © Kansallisteatteri

Näytelmän edetessä katsoja alkaakin pohtia Jarkon kohtaloa, kun isän luonteenpiirteet käyvät yhä selvemmin ilmi. Taatusti monet urheiluhullut katsojat tunnistavat teoksessa jossain määrin itsensä - tai jonkun tuttunsa :).

Tämän enempää en juonesta paljasta, innokkaana urheiluihmisenä tykkäsin näytelmästä, joskin lavastus olisi saanut olla vähän hohdokkaampi ja videoita olisi voinut käyttää paremminkin hyödyksi.
Jukka Puotila ja Marja Salo olivat erinomaiset rooleissaan, kateeksi kävi, kun Heidi kävi monologia ja teki neljä noin minuutin mittaista lankkua erinomaisessa asennossa. Harjoitusten kulku on hauskaa ja myös melko hurjaa kuunneltavaa, katsoja tempautuu mukaan ja kuvittelin kyllä Heidin tekemät harjoitukset. Itsekin juoksua harrastava Nousiainen hallitsee suvereenisti kaikki taustatiedot. Mielestäni ei tarvitse olla urheiluhullu, jotta näytelmän voisi katsoa, minä tykkäsin kovasti :)



4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kivasti kirjoitettu. Jos olis lähempänä, kävisinkin katsomassa :). T.Ami

Dahlia kirjoitti...

Pitää harkita. Jotenkin Kansallinen ei ole viime aikoina iskenyt, toisaalta minä monesti kaipaankin komediaa :)

Kansallisen suuri puoli, sinne pääsee niistä Rautatientorin puoleisita pääovista :)

Pauska kirjoitti...

Hurauta Norwegianilla ja käy jossain muuallakin samalla :) Kiitos kommentista ja mukavaa kevättä:)

Pauska kirjoitti...

Tämä on vähän tragikomedis ja näyttelijäntyö on kyllä erinomaista. Uskon, että tykkäisit:) Kiitos ovineuvoista, ilmeisesti siellä ei sitten ollut esitystä samaan aikaan, koska ovet olivat lukossa. Onneksi yksi ohikulkija osasi neuvoa meitä ja yhtä toista perhettä ja löysimme oikealle ovelle.