Munuaisleikkaus sairaalassa loppuosa

Olin siis kaiken kaikkiaan viikon sairaalassa. Minulle laitettiin kestokatetri leikkauksen yhteydessä, joten ei tarvinnut nousta tarpeillekaan ylös. Käytännössä makasin pari kolme ensimmäistä päivää, suihkussa kävin kerran ja sen kuvailinkin edellisessä postauksesessani. Yhtenä yönä tunsin, että ihan kaikki ei ollut kohdallaan ja sanoinkin yövuorossa olleelle Tinnalle tästä. Onneksi hän oli niin fiksu, että älysi tarkastaa katetrini ja huomasi, että sen johto oli irti. Paitani oli onneksi vain vähän kastunut eikä tavaraa ollut ehtinyt sänkyyn asti. Katetrin johto oli teipattu reiteeni kiinni.  Kolmantena tai neljäntenä päivänä pääsin irti kaikista letkuista. Kateri oli ns. pallokatetri eikä sen irrottaminen juurikaan sattunut, hieman se tuntui. Epiduraalin poisottaminen tuntui siltä, kuin joku pieni alien-mato olisi juossut pitkin selkää ja se vihlaisi hieman.  Dreenin ottaminen vihlaisi myös pienen hetken, mutta mikään näistä ei suoranaisesti ollut kivulias toimenpide, joten niitä ei kannata pelätä etukäteen, kuten minä pelkäsin. Tämän jälkeen minussa oli siis vain tippa kädessä. Loppuvaiheessa sekin piti laittaa uudestaan ja eikös se taas ollut sen saman hoitajan hommaksi laitettu kuin suihku ja ensimmäinen ruokailukin. Eipä onnistunut ekalla eikä toisellakaan kerralla, vaan suoni puhkesi kummallakin kertaa. Lopulta hän sai neulan suoneen onnistuneesti.

Se ensimmäinen pidempi kävelyretki

Muita muistikuvia olivat ensimmäinen pidempi kävely rollaattorin kanssa. Tämä kävely oli siis muutama metri pidemmälle kuin vessaan, vessan ovi näkyy tuossa pääni yläpuolella ja huoneeni ei ole tuo näkyvillä oleva, vaan sen vasemmalla puolella. Hoitaja Minnan ihanat ohjeet olivat, että pidä silmät auki ja katse eteenpäin. Niiden avulla ja käsivoimin pääsin kulkemaan tuon kymmenen metrin matkan ja takaisin. Voittajafiilis.


Osastolla on tapa, että mitään sähkölaitteita ei saa käyttää turvallisuussyistä, vaan iPad ja kännykkä piti ladata päiväoleskelutilassa. Sinänsä mielenkiintoista, että Facebookissa tästä mainitessani kukaan muu kavereistani ei ollut kuullutkaan moisesta käytänteestä niissä sairaaloissa, joissa he olivat olleet. No onneksi kukaan ei varastanut puhelintani eikä pädiäni, mutta aika lailla turvattomalta ne tuntui jättää käytävälle moneksi tunniksi.

Hyvä motto

Koska minulta leikattiin munuainen, niin yhtenä päivänä mitattiin virtsani määrä. Minulle laitettiin oma portapotta ja hoitajat merkkasivat tuotokseni vessan seinällä olevaan listaan. Oli aika rankkaa, sillä minuun tuupattiin nestettä ihan hirmuisesti ja vessassa piti käydä 1,5 -2 tunnin välein. Yksi pidempi väli oli, kun taisin nukahtaa ja silloin lorottelin uskomattomat 800 milliä pönttöön. Päivän tuotos taisi olla 2,5 litraa, joten siitä todettiin, että hyvin toimii eikä tämän jälkeen enää tarvinnut mittailla mitään. Verenpaineita mitattiin myös, sillä ne huitelivat siinä 189/ en muista, liian korkealla kuitenkin. En saanut muutamaan päivään  ottaa verenpainelääkkeitä, sekin varmaan vaikutti.

Loppuajalla en pystynyt enää syömään oikein mitään. Kaverit yrittivät syöttää, mutta ruoan haju voimistui ja vain oksetti. Silloin kun oksennin jäätelönkin pois, niin oloni oli aika toivoton. Mitä tästä koskaan tulisi? Lääkkeet oksettivat myös ja pyysin oxanestin vaihtoa ja se vaihdettiinkin tramaliin, jonka sain yöllä. Puolen tunnin päästä sen ottamisesta heräsin etovaan oloon ja sekin tuli sappinesteiden kanssa pihalle. Viimeisenä päivänä edes panadol ei pysynyt sisällä. Tiistaina sain luvan syödä kiinteämpää ruokaa ja mieheni olisi tuonut Trion thaipaikasta kanapähkinää, mutta sitä ei kuulemma saanut tiistaisin. Olisikohan hän sitten tuonut juustohampurilaisen, jonka sain syötyä. En muista ihan varmaksi.

Pierua virittelemässä

Mahan toiminta kesti todella kauan ja sen toimimattomuus tuntui kipuina ja ilmavaivoina. Tuntuu uskomattomalta, mutta pierunkin tekeminen voi viedä aikansa ja sattua, siksipä Sanna ystävällisesti tässä kuvassa hierookin mahaani otsikolla Pierua virittelemässä :D. Nukutuslääkkeet sekä se oxanest lamauttavat suolen toimintaa ja taisi mennä yli viisi vuorokautta ennen kuin tunsin, että nyt on päästävä vessaan. Sitten sieltä törähtikin kerralla reilun kilon verran mämmiä kertaruuttaisulla ja olo helpottui heti. Mahan toimiminen oli yksi niistä kriteereistä, joita katsottiin, kun kotiin pääsyä mietittiin. Toinen oli crp, joka oli taas ollut 250. Lääkäri selitti, että kuume, jota minulla oli useamman päivän johtui todennäköisesesti siitä, että munuainen oli jäädytetty välissä ja elimistöni reagoi sitten siihen. No onneksi kuumetta ei kestänyt monta päivää.



Sitten muistan sen, kuinka minun käskettiin juoda. Sen virtsanmittaamisen jälkeen sanoin yökölle, että voisiko hän ottaa tipan hetkeksi pois, koska en jaksa juosta koko yötä vessassa. Minä en myöskään saanut juoduksi ja tämä samainen hoitaja, josta jo olen aiemminkin kertonut, oli ärsyttävästi heristämässä sormea vuoteeni vieressä ja sanoi, ettei tuollainen juonti riitä mihinkään, kun sain juotua alle litran päivässä. No sitten kun se tippa otettiin pois, niin aamulla minulla oli ensimmäistä kertaa jano. Siis ihan hirmuinen jano. Siitäpä riemastuneena karautin kolme vesilasillista kurkkuuni, mikä oli suuri virhe. Ei mennyt minuttiakaan, kun ne kaikki tulivat kaaressa pihalle :-(. Oma tulkintani oli siis se, että minä sain niin paljon nestettä, ettei ollut jano ja jostain syystä elimistö ei sitten sellaista isoa vesimäärää kerralla sietänyt. Taas tuntui aika toivottomalta.

17 rautahakasta

Tein pullopuhalluksen lisäksi päivittäin annettuja jalkaliikkeitä veritulpan estämistä varten ja sain joka ilta napapiikinkin. Mieheni opetettiin antamaan piikki, sillä minun tulisi saada se yhteensä kymmenen päivän ajan ja saisin siitä reseptin kotiin. Yllättävää kyllä, nämä napapiikit eivät tehneet sitä samaa kamalaa kivun tunnetta pariksi tunniksi kuin mitä ne umpparileikkauksen jälkeen saamani napapiikit tekivät. No kuinkas kävikään? Kun pääsin kotiin, niin eipä  saamieni papereiden joukossa ollutkaan sitä reseptiä. Soitin sitten osastolle ja sieltä käskettiin soittaa lääkärille suoraan. Tässä kävi niin, että eräs toinen lääkäri kirjoitti minulle kotitusohjeet, ei se leikannut lääkäri ja kolmas, jota en kertaakaan nähnyt kirjoitti kahdeksan viikon sairasloman. No enpä lähtenyt häiritsemään lääkäriä vappupäivänä ja ihan hyvin meni ilman niitä piikkejäkin, sillä liikuin tässä kotona ihan reippaasti ja tein niitä jalkaliikkeitä myös. Leikannut lääkäri kävi vielä juuri ennen lähtöäni sanomassa, että olin saanut antibiootit ja minun ei kannattaisi syödä kuuria, koska crp oli jo niin alhaalla ja saisin vain hiivatulehduksen tuosta lääkkeestä. Tästä neuvosta olin kovin kiitollinen, sillä olen herkkä saamaan hiivan ja se ei tahdo millään parantua. Jos minulle nousisi kuume, niin sitten pitäisi alottaa kuuri. No kuume ei noussut ja kun kävin perjantaina otattamassa 17 rautahakasta pois, niin sillä reissulla minulta mitattiin pika-crp ja hemoglobiini, joka oli vain 104. Ne rautahakaset olivat jo alkaneet ärsyttää ihoa ja monen hakasen juuressa iho jo punotti ja teki oikeasti todella kipeää. Toisen lääkärin ohje oli, että ne poistettaisiin maanantaina, mutta leikannut lääkäri sanoi, että mene vain perjantaina poistattamaan ne. Sainkin ajan heti aamusta ja mieheni oppilaan äiti poisti ne todella taitavasti. Vain reunimmaiset, jotka olivat pienimmät, sattuivat hieman. Oloni oli kyllä tosi tuskainen terveyskeskukseen mennessäni ja tyhmästi menin väärästä ovesta sisään ja jouduin kiertämään ison lenkin, ennen kuin löysin oikealle ovelle. Sairaanhoitaja laittoi haavan päälle siteen ja pyysi vielä lääkärin, joka myös oli oppilaani äiti, katsomaan tilannetta. Hän tutki minut ja koska olin niin kipeä ja itkin ja hemoglobiini oli alhainen, hän halusi otattaa verikokeet ja tavata minut maanantaiaamuna ylimääräisenä potilaana. Mielettömän hienoa hoitoa kerta kaikkiaan! Maanantaina tilanne oli parempi, kipukin oli jo paljon pienempi ja veriarvot olivat normalisoituneet.

Keskiviikkona sain sitten kuulla odotetun uutisen, pääsisin vapuksi kotiin ja täytyy sanoa, että itkuhan siinä pääsi, tällä kertaa onnesta. Kysyin yhdeltä vanhemmalta hoitajalta, että saanko halata häntä, kun kuulin uutisen ja sain :). Siivoilin vähän valmiiksi. Olimme tuoneet minulle oman pimennysverhon, jonka olin vasta ommellut vierashuoneeseemme, sillä ilta-aurinko paistoi suoraan silmiini monta tuntia sälekaihtimen välistä ja kuumotti, enkä saanut nukutuksi, koska vastaavasti aamulla oli niin valoisaa. Sitten ystäväni ja entinen kollegani Marja-Liisa tuli minua katsomaan ja vietimme mukavan hetken ja aika kului nopeammin. Mieheni pääsi töistä yhdeltä ja tuli hakemaan kahden jälkeen.  Ystävällinen harjottelijatyttö auttoi vaatteiden vaihdossa ja hän vei minut pyörätuolilla ulko-ovelle, jotta mieheni ei tarvinnut palauttaa tuolia takaisin osastolle. Harjoittelijat olivat muutenki hyvin ystävällisiä ja kuuntelevaisia ja kivoja . Annoin kaikille saman neuvon, kuuntele potilasta, sillä potilas on oman tilansa paras asiantuntija.

Lähtötunnelmissa vapun aattona

Kotona minulle tehtiin heti jauhelihakeitto, mansikkarahka, keitettiin kananmuna ja jopa alkoi ruoka ja juoma maittaa. En oksentanut enää kertaakaan ja mahakin alkoi toimia niin, että joka yö heräsin pari kertaa vessahätään ja yhden vuorokauden aikana piti käydä peräti kuudesti vessassa. Se oli rikkonainen vuorokausi, mutta onneksi sitten tahti normalisoitui siihen yhteen kertaan päivässä eikä enää tarvinnut käydä öisin kuin pissillä muutaman kerran. Kiitän onneani siitä, että aikoinaan ostimme motorisoidun sängyn. Ilman sitä hommasta ei olisi tullut mitään, sillä pääsin sohvalta ylös itsenäisesti ilman avustusta vasta 1,5 viikkoa leikkauksen jälkeen.

Nyt on kulunut kolme viikkoa leikkauksesta. Eilen kävelin kaunissa aurinkoisessa säässä korttelin ympäri, se kesti 19 minuuttia. Kipuja on vieläkin vähän, haava kiristää ja väsyttää. Odottelen yhä tietoa siitä, oliko kasvain syöpä vai ei. Kaiken varalta varasin itselleni työterveyspsykologille ajan. Mieleni on ollut ihan hyvä. Ensimmäisenä yönä sain muutaman itkunkohtauksen, onneksi yksi ystävä oli hereillä ja sain soittaa hänelle.  Hänen tukensa auttoi pahimman yli, kiitos Pia <3. Olin saanut epikriisin mukaani ja tajusin, että leikkauksessa oli ollut vaaroja ja jotenkin tajusin sen ja myös sen, että jäin henkiin.  Olen puhunut asiasta monen kanssa ja ehkä tämän kaiken kertaaminen on myös ollut jotenkin terapeuttista, mene ja tiedä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että se olotila, että ei tunnu mitään kipua eikä muuta tunnetta missään, on todella kaukana. Saa nähdä, millainen kesästäkin tulee. No onneksi on jaliksen MM-kisat, joten niiden parissa menee aika ihan heittämällä. Viime kesä meni piloille jalan nivelrikon ja sen Bakerin kystan takia ja tämä kesä ei näytä liikkumisen suhteen kovin paljon valoisammalta. Siihen, että kävelisin kilometrin tai pari ihan normaalisti, on vielä kovin kovin pitkä matka. Päivä kerrallaan mennään. Mindfulnessista oli iso apu sairaalassa, kiitokset myös serkulleni Tupulle kaikesta <3.



Suukiitokset miehelleni, joka on jaksanut rakkaudella minua hoitaa koko tämän ajan. Koti on ollut siisti ja kaiken ruoan hän on tehnyt aamupaloja myöten koko ajan ja koirat on lenkitetty monta kertaa päivässä. Hän oli sairaalassaoloaikanani kovilla. Herätys seitsemältä, koirat lenkille, töihin, koirat lenkille, sairaalaan, jonka kahviossa söi leivän ja kahvit. Sairaalassa hän oli noin kuuteen saakka, sitten kotiin, koirat metsälenkille ja kello olikin jo lähempänä puolta kahdeksaa. Sitten vähän huilailua ja sama uusiksi seuraavana päivänä.


Lopuksi tahdon sanoa, että jos olet menossa munaisleikkaukseen, niin voit ottaa minuun halutessasi yhteyttä. Sähköpostiosoite on sivuillani näkyvissä. Tsemppiä Sinulle ja muillekin toipuville!

Kiitokset myös teille kaikille minua tsempanneille ja erityisesti Oulun porukoille, ilman teitä tämä kaikki olisi ollut huomattavasti vaikeampaa! Jotain hyvääkin tästä kaikesta seurasi, olkoon siis kaikki sen arvoista <3.