Kennelelämää osa 4 Juulia

Koko konkkaronkka vuonna hmm 2008?

Akiliinan Juliaana oli oma kasvattimme, joka syntyi kennelimme ensimmäiseen neljän pennun pentueeseen, josta kaksi pentua oli niin pieniä, reilusti alle satagrammaisia, että ne elivät vuorokauden. Muistan vieläkin sen ensimmäisen tuskan ja surun, jonka jokainen kasvattaja kokee pennun menehtyessä. Kyyneleet tulivat silmiin monta kertaa ja hautasimme nämä pennut yhdessä eläinten hautausmaalle Villähteentien varteen. Metson Sirkka-Liisa oli synnytyksessä apunamme, samoin naapurimme Päivi, joka ehti ensin paikalle. Mieheni maatilan poikana oli ollut useissa poijituksissa mukana, minulle synnytys oli ensimmäinen ja ainutkertainen kokemus.


Koira kantaa pentujaan keskimäärin 63 vrk, vaihteluväli voi olla 57-72 ovulaation ajankohdasta riippuen. Nartun lämpö laskee noin vuorokausi ennen synnytystä alle 37 asteen. Se lakkaa syömästä ja tyhjentää suolensa ennen synnytystä. Moni narttu tekee pesää, kuopii, läähättää, tärisee ja ääntelehtii. Rita on ollut uskomattomin synnyttäjä, se ei ole koskaan päästänyt ääntäkään. Joku nartuista on joskus kiljunut ja Juulia omassa synnytyksessään sanoi "öh" ja pukkasi pennun ulos. Monesti pentu syntyy kalvopussissa, normaalisti pää edellä, mutta perätilasynnytyksiä  eli takajalat edellä on myös aika usein. Monesti perätilapentu on väsyneempi ennen kuin se alkaa liikkua. On suorastaan liikuttavaa katsoa, kun narttu alkaa hoitaa pentuaan: se tietää vaistomaisesti, mitä sen pitää tehdä. Se katkaisee napanuoran ja nuolee pennun, mikä vilkastuttaa sen verenkiertoa. Terve pentu vingahtaa ja alkaa liikkua nisille. Jonkun kerran meillä napanuora on jäänyt liian lyhyeksi ja se on pitänyt sitoa. Kerran muistan, että tuli verta ja runsaasti ja oli melkoinen kiire saada napanuora sidottua sen juuresta. Lapsivedet saattavat tulla jopa tunteja ennen synnytyksen alkua, näin kävi Nooralla ja piti konsultoida eläinlääkäriä. Muutaman kerran olemme lähteneet ostoksille, kun lämpö on ollut 37 asteen tuntumassa ja kotiin tultuamme narttu on ollut sängyllä pennun kanssa. Ensikertalaisella synnytyksen käynnistyminen kestää kauemmin kuin synnyttäneellä nartulla. No nyt  kyllä eksyin aiheesta totaalisesti, Juuliahan tämän jutun piti käsitellä eikä synnytystä. No ne, jotka eivät koskaan ole olleet mukana koiran synnytyksessä saivat siitä  ehkä jotain käsitystä. Kuvia minulla ei ole laittaa, sillä harvoin ehtii kuvata ja jos olen kuvannut, niin olen ollut videokamera kourassa. Mieheni on meillä aina ollut nartun avustajana, sillä hän on kaikin puolin parempi siinä hommassa kuin minä.

Juulia

Juulialle syntyi merlesisko Netta, joka oli pentueen isoin. Pennut kasvoivat ja Noora oli esimerkillinen hoitaja. Viivi olisi niin mielellään halunnut pakkautua pentuja hoitamaan. Se makasi aina pentuhuoneen oven takana ja muistan hyvin, kun se kerran tuli herättämään minut yöllä, kun pennut vinkuivat. Sen mielestä Noora ei varmaan hoitanut hyvin äidin tehtäviään. Olin ensimmäisten pentujen kanssa aivan liian innokas ja läsnä. Kerran huomasin, että pennut olivat hävinneet pentukopasta. Noora oli kuskannut ne sänkyymme :D. Sekin taisi olla sitä mieltä, että hän pentunsa hoitaa, lopeta jo se vahtaaminen.

Senkin muistan, kun kerran Nettaa ei löytynyt mistään. Se oli itse kiivennyt korkean pentulaatikon yli ja oli menossa kirjoituspöydän alla, se tilanne kyllä säikäytti. Pikku hiljaa pennut kasvoivat ja niille alettiin antaa kiinteää ruokaa. Alussa keittelin vellejä ja Tuttelimössöjä, myöhemmin olen antanut raakaa jauhelihaa ja penturuokaa. Netta muutti Ouluun ja elää edelleenkin, se on nyt 13,5-vuotias. Juulia myytiin tuttaville tähän lähelle, mutta se muutti takaisin kotiin puolivuotiaana. Sen jalka katkesi parikuisena, leikkaus onnistui, mutta Juulia joutui viettämään monta viikkoa häkissä. Sen kanssa harrastettiin agilityä ja se kävi parissa näyttelyssäkin.

Ahne mikä ahne!

Kerran tulimme kotiin ja löysimme Juulian keittiön pöydältä Frolic-pussi päässään, sitä näkyä en unohda koskaan :D. Se seistä jökötti eikä uskaltanut tietenkään liikkua, ties kuinka kauan se oli siinä  olla töllittänyt. Juulia nukkui aina mieheni jalkopäässä, se ei laskenut muita koiria reviirilleen, vaikkei se mikään johtaja koskaan ollutkaan.



Se pelkäsi isoja mustia koiria koko elämänsä. Se oli nopea koira, joka lähti mielellään lintujen ja jänisten perään. Kerran se karkasi mieheni kotitalon pihassa olleesta asuntovaunustamme ja etsimme sitä  suvun voimalla tuntikaupalla pitkin korpia. Mökkiläiset olivat nähneet sen joen rannassa parisen kilometriä talolta, onneksi se tuli itse takaisin. Juulia tykkäsi paimentamisesta ja sillä oli siihen hyvät vaistot. Se oli "minun" koirani :).

Kuppipelissä Juulia oli suvereeni

             


Mielikuvissani näen Juulian juuri tällaisena: