Pikkuhiljaa....

19.2. 2014 ei ihan heti unohu. Aamulla kotiutuspäätös, päivällä naisten hieno sprinttihopea, sitten miesten aivan uskomaton kultahiihto, jossa saksalainen takasuoralla rähmi itsensä nenilleen ja sai vähän venäläisenkin tasapainoa horjutettua. Naapurikuntani Vieremän Niskasten perheen onnenpäivä, kaksi mitalia oli mieletön saavutus! Onnittelut vain Tarjalle ja Eerollekin! Savolaiset näyttivät koko maailmalle taitonsa :).

Kotimatka sujui hitaasti, mieheni kärräsi pyörätuolilla ovelle, haki auton ja köröteltiin kotiin, jokainen töyssy tuntui mahanpohjassa. Kauppakäynnin jälkeen kotona oli lämmin vastaanotto. Koirat haistelivat tarkasti ja minua oli selvästi ikävöity. Rita tuli ihan itse viereeni, puski viereen ja nuoli naamaa ja kättä. Skoti oli iltavuorossa, se hoiti myös jalat ja Miila varasi itelleen yövuoron ja oli aamulla kovin huolissaan, kun olo oli jostain syystä aika heikko seittemän pintaan. 

Nukuin kuin tukki neljään asti, jolloin heräsin vessahätään ja viiden maissa kävin juomassa ja paahtoleivän ja hedelmän syömässä, kun tajusin, että nälkä kurni suonissa. Seittemältä veto oli ihan pois, en tajua miksi. Tuttavaperheen tytär tuli aamulla meille, hänen piti ihan syöttää lusikalla, kun ei ite vain jaksanut. Sitten otin kaikki lääkkeet ja virkistyin. Eläimet tajuavat, kun on tosi kyseessä, se joka muuta väittää, on väärässä. Huomenna pitää ottaa kuva päivän asusta :).

Onko teillä vastaavia kokemuksia koirienne tai kissojenne kanssa?