tiistai 16. elokuuta 2011

EM-koriskarsintaa ja VR...

En ole koskaan ollut katsomassa koripalloa maajoukkuetasolla, joten päätin tilata netistä liput. Veljeni naapureineen oli myös tulossa katsomaan ottelua ja koitin varata Lippu.fi-sivustolta lipun veljen paikan vierestä. Kun rupesin maksamaan luottokortilla, niin yks kaks koko ruutu meni aivan valkoiseksi ja jumittui siihen. Soitin varausnumeroon, josta minun käskettiin soittaa toiseen numeroon, jota en löytänyt nettisivuilta. Nainen varasi minulle lipun, sillä järjestelmä näytti, että varaus oli epäonnistunut ja hän sanoi, että toimistosta otetaan seuraavana päivänä yhteyttä. Hetken päästä puhelun lopettamisesta sähköpostiini tuli varauskoodi. Maanantaina ajelin ensin Prismaan, josta voi lunastaa lippuja kuullakseni, että heillä on LippuPALVELU ja Lippu.fi-liput voi lunastaa Sokokselta, joten takaisin keskustaan.  Lippu oli tilassa, että se oli "varattu, maksettava" ja aloin kaivaa lompakkoa kassista. Muistinkin sitten heti, että aamulla olin varannut miehelleni Saden lipun ja lompakko jäi  sitten työlaukkuun. No ei kun lampsimaan autolle takaisin. Ja arvaattekin, että eihän sieltä toimistosta koskaan soitettu.

Päätin lähteä junalla, sillä Pasilasta pääsi kätevästi raitiovaunulla ihan jäähallin kulmalle. Mieheni heitti minut asemalle ja kävi hakemasta Miilan poskihampaan poistosta samalla reissulla. Juna-asemalla lipunostoautomaatit eivät toimineet. Niissä oli lappu, että lipun voi ostaa konduktööriltä normaalihintaan. Haarajoella juna pysähtyi keskelle korpea, ohjausjärjestelmässä oli kuulemma vikaa. Vihdoin pääsimme jatkamaan matkaa, tosin Haarajoella pois jäävät joutuivat hyppimään raiteen yli. Matkaseurana minulla oli Rihannan konserttiin menevät äiti ja tytär sekä kaksi naista, jotka olivat hypänneet Keravalla väärään junaan.

Pasilassa menin ratikalla jäähallille ja olin paikalla hyvissä ajoin. Veljen porukalla  sitä vastoin oli vaikeuksia löytää parkkipaikka ja he tulivat paikalle juuri ottelun alkuun.
Valkopaitainen katsomo
Pelin alussa esiteltiin maajoukkueen uusi susimaskotti. Cheerleaderit esittivät temppuja. Maajoukkue oli esittänyt toiveen, että yleisöllä olisi valkoiset paidat ja hyvin moni oli toiveen huomannut ja valkoisia paitoja oli runsain mitoin. Halli oli melkein loppuunmyyty, vain VIP-lippuja oli jäljellä iltapäivällä. Lisäkatsomoita avattiin ja meidänkin paikat olivat yläkatsomossa.  Suomalainen urheiluyleisö on siitä hienoa, että se innostuu kannustamaan omiaan lajissa kuin lajissa, jos vain on menestymisen mahdollisuuksia. Edellisestä arvokisaosallistumisesta on kulunut jo 16 vuotta, joten kaikilla oli upean Unkarin voiton jälkeen sama toive, josko nyt onnistaisi! Odotin jännittävää ottelua, sillä Portugali oli voittanut Unkarin. Portugalin valmentaja on jo iäkkäämpi Mario Palma, joka on kunnostautunut Afrikassa luotsaten Jordanian todella yllättävälle pronssipallille muutama vuosi sitten. Suomen valmentaja Henrik Dettmann on tuttu mies jo lukioajoiltani, sillä hän valmensi kolmekymppisenä HNMKY:tä ja vei Suomen sen toisiin arvokisoihin 1995.

Ottelun alussa joukkueet esiteltiin, Suomi tuli kentälle tutun Daruden Sandstormin tahdissa ja kun pelaajan nimi sanottiin, niin hienot savut tms. nousivat pystysuoraan monta metriä kujassa, josta kentälle juostiin. Poikkeuksena monesta muusta lajista kansallislaulun lauloi mikkiin vain yksi henkilö, yleisö oli hiljaa. Tosin meikeläinen lauloi kyllä mukana. Olisin oikeasti kaivannut kollektiivistä Maamme-laulua, nyt laulu jäi jotenkin vajaaksi ja tunnelmani lässähti. On aina upea kokemus, kun täpötäysi katsomo laulaa "koootimaaa täää pooohjoineeeen, maaa kaaalllis iiisiiien".

Peli alkoi tasaväkisesti. Ensimmäisen jakson aikana mentiin aika lailla tasatahtia, välillä Suomi johti muutamalla pisteellä, mutta Portugalin kolmoset tasoittivat tilannetta. Ensimmäisen neljänneksen jälkeen tilanne oli 15-15. Toisen jakson alussa Suomi saa revittyä pientä eroa. Yleisö oli kerrassaan hienosti mukana taputtaen todella lujaa, kun Portugali hyökkäsi. Veljeni tuttava oli aikoinaan pelannut koripalloa maajoukkueessa ja niinpä meillä oli asiantuntemusta rutkasti. Itse olin pienesti pihalla, sillä monet säännöt olivat muuttuneet siitä, kun viimeksi olin katsomassa korista. Puolen minuutin sääntö on nykyään 24 sekunnin sääntö ja kun hyökkäysaika loppuu, niin iso torvi tuuttaa.Peliaika on neljästi kymmenen minuuttia puolivälissä on vartin tauko. Kiistapallossa ei enää heitetä palloa ilmaan, vaan nuolella näytetään toimitsijapöydässä, kumpi joukkue saa pallon - ja vuoropalloin mennään. Joukkuevirheiden määräkin taisi olla eri kuin ennen, henkilökohtainen virhemäärä sentään on pysynyt viidessä. Koreja tulee aika harvoin, hyökkäyksiä katkotaan puolin ja toisin ja monet heitoista menevät korin ohi tai kimpoavat korirenkaasta. Portugalilla on pituusylivoima, joukkue on vanhempi iältään. Meidän kokenein ja paras pelaaja Hanno Möttölä ei päässyt kentälle, hänen nivusvammansa ei vielä kestänyt pelaamista. Hannolta leikattiin akillesjänne syksyllä 2010. Toinen neljännes loppui tilanteessa 31-22. Erityisesti vastustajat heittivät palloa jatkuvasti korin ohi,  punapaitainen valmentajaheppu oli välillä jo aika epätoivoisenkin näköinen ja levitteli käsiään ja suurin piirtein haroi hiuksiaan. Suomen luja puolustus taisi vähän yllättää :-). 
Korinheittofinaali

Väliajalla kisattiin korintekofinaali, jossa kaksi poikaa ja kaksi tyttöä heittivät vapaaheittoja koriin. Taisi hieman jännitys vaivata ison yleisön edessä, sillä suurin osa heitoista meni korin ohitse.





Kolmas neljännes oli Suomen hallintaa. Portugali oli aika aseeton puolustustamme vastaan ja Suomen hyökkäykset onnistuivat hyvin. Kolmosia ei tullut kovin monta. Suomi teki paljon vaihtoja, mikä osaltaan piti puolustuksen kovana, joka palloon hyökättiin intensiivisesti ja Portugali menetti paljon palloja hyökkäyspäässään. Suomen joukkuevirheet täyttyivät ja Portugali saikin muutamia vapaaheittoja viimeisessä pätkässä, mutta niillä ei ollut suurta vaikutusta pelin lopputulokseen. Suomi oli loppujen lopuksi aika ylivoimainen  ja pelin jännitys
hävisi aika aikaisessa vaiheessa, tosin pelin luonteen tietäen
suurikin etumatka voi huveta muutamassa minuutissa. 

Kotimatka olikin sitten varsinainen seikkailu. Olin Pasilassa hyvissä ajoin ja katsoin, että juna lähtee puolen tunnin päästä kolmosraiteelta. Aikaa oli mukavasti, joten ostin junalipun ja haukkasin pienen iltapalan Hesessä. Sitten katsahdin taululle uudestaan ja mitä ihmettä, junani oli peruttu! Netistä löysin VR:n häiriönumeron, jossa täti sanoi, että junat on peruttu ja hän lupasi ottaa selville, miten pääsisin kotiin yöksi. Keravalle näkyi menevän muutama juna, joten sinne asti nyt ainakin pääsisin. Soitin miehelleni, että VR petti ja että hän voisi alkaa henkisesti valmistautua hakemaan minut Keravalta, jonne pääsisin junalla.  Nainen soitti minulle takaisin ja kertoi, että Kouvolassa on ohjausvika ja että Keravalle lähtevä juna olisi perillä 22:23 ja bussikuljetus oli järjestetty Lahteen, mutta bussi lähtee 22:15 ja seuraava bussi menee tunnin päästä ja bussi kiertelee kaikki pikku paikat, joten matka tulisi kestämään kauan. Siinä vaiheessa ei enää paljon naurattanut. Hupaisaa on se, että mieheni olisi monesti ollut halukas menemään junalla Helsinkiin, minä olen aina ollut vastaan hintojen ja kätevyyden ja perinaisellisen JÄRKEVYYDEN nimissä. Voi olla, että seikkailuni jälkeen hänkin on oman auton kannalla. Tässä vaiheessa olin onnistunut löytämään tekstitv:stä sivun, jolla kerrottiin, että Kouvolassa on iso vika ja kaikki Lahden suuntaan menevät junat oli peruttu siltä illalta. Jotta sotku olisi ollut täydellinen, niin kuulin kuulutuksen, joka meni ohi, mutta ruotsinkielisestä osuudesta bongasin, että Keravan juna lähteekin täysin eri raiteelta, kuin mitä seinätauluun oli merkitty ja millä sitä odotin. Kiipesin jälleen odotushalliin toivoen löytäväni jonkun VR:n ihmisen, joka olisi osannut sanoa, kumpi on oikeassa, kuulutus vai taulu. Sitten löytyikin joku, joka ystävällisesti osasi sanoa, että kannattaa noudattaa kuulutusta ja hänkin ihmetteli, että miksi taulu ei toimi. Junassa, johon minun piti nousta, lukikin sitten Riihimäki... Onneksi se vaunu, jossa konnarit olivat, sattui kohdalle ja kysyin heiltä, meneekö tämä Keravalle ja kuulemma meni. Kerroin, että tämä juna saapuu Keravalle reilut viisi minuuttia sen jälkeen, kun sieltä Lahteen menevä bussi lähtee. Miehet ihmettelivät tilannetta kovasti, että mitä järkeä bussin on lähteä ennen kuin kyydittävä tulevat ja alkoivat tavoitella puhelimella bussikuskia. Meitä oli ainakin kolme siinä vaunussa, jotka olisivat olleet menossa Lahden junaan. Hetken päästä tulikin kuulutus, että bussi odottaa rautatieaseman edessä Lahteen menijöitä. Meitä olikin sitten lähemmäs kolmisenkymmentä. Ehdin jo soittaa miehelleni, että bussikyyditys onkin onnistunut ja voin tulla sillä, mutta hän oli jo Orimattilan kohdalla tulossa. Ehdotin seuraavassa puhelussa, että tulen bussilla Haarajoelle vastaan päin, mutta sovimme sitten loppujen lopuksi, että odottaisin Keravalla. Eikä siinä sitten kovin kauaa mennyt, kun pääsin kyytiin ja kotiin yöksi.


Täytyy vielä erikseen ihmetellä, että miten  VR:n neuvonnassa neuvottiin totaalisen pieleen, ei kun korvausanomusta rustaamaan....

Ei kommentteja: