Kennelelämää osa 1 - Viivi

Hoksasinpa, että koiraharrastuksesta en olekaan vielä pahemmin kirjoitellut, joten nyt on sitten sen vuoro.

Olen jo pienestä pitäen halunnut koiraa, mutta en sitä koskaan saanut. Vanhempani olivat sitä mieltä, että koiran pitää saada olla ulkona ja että se ei sovi rivitaloon. "Ota sitten koira, kun olet omillasi" - sekä siskoni että minä tottelimme molemmat tuota neuvoa. Siskollani oli omistuksessaan kaksoisvalio borzoi sekä sen pentu ja meillä shelttejä. Koiran ostoa aloimme miettiä, kun valmistuimme yliopistosta ja menimme Sieviin töihin Rotua emme kauan miettineet. Koirakirjojen perusteella shetlanninlammaskoira oli meille sopiva rotu, tosin emme koskaan olleet nähneet shelttiä. Asia korjaantui Jyväskylän reissulla, kun puhuimme ystävillemme, että aiomme hankkia sheltin. He tiesivät opiskelijatytön, jolla niitä oli kaksi ja CC kävi kysäisemässä, saammeko tutustua koiriin. Toki saimme ja tästä alkoi yhä kestävä ystävyys Anselmin ja Napan omistajan kanssa, joka nykyään asuu Lahden seudulla. Sheltti miellytti meitä kovasti ja soitinkin pentuvälitykseen Piirosen Lealle - kuten tuhannet muutkin ja hän antoi hyviä neuvoja ja kertoi, että Ylivieskassa oli syntynyt soopelipentue. Kävimme katsomassa pentuja ja varasimme narttupennun. Saimme olla todistamassa harvinaista opetustapahtumaa, sillä vierailulla Viivin emä Nappe (Pirtelön Tuhkimo) kantoi eteiseen puruluun ja kävi itse makaamaan muutaman metrin päähän. Ensimmäinen pentu tuli iloisesti teppaisten luun luokse ja otti sen suuhunsa. Nappe syöksyi ärhäkkäästi hampaat irvessä paikalle ja pentu pudotti luun siihen paikkaan eikä sen koommin koskenut siihen. Nappe meni takaisin vahtipaikalleen odottamaan, kunnes seuraava rohkea huomasi luun - sama juttu: hampaat irvessä luu suuhun ja pentu vinkaisten pois. Hetken päästä luu sai olla ihan rauhassa matolla ja pennut kiersivät sen eikä se kiinnostanut enää ketään. Tätä samaa taktiikkaa olemme käyttäneet omien koiriemme kanssa, silloin harvoin, kun on ollut tarve näyttää, kuka on perheen johtaja. Matalana kädet ojossa nelinkontin kun syöksyy luun tai  jonkun herkun luokse hampaat irvessä ärähtäen, niin pentu kyllä tajuaa jättää sen rauhaan ja väistää.

Kuva Annina Rae (valokuvakuvakopio kuvasta)

Mieheni kävi armeijan vasta opiskelujen jälkeen ja Viivi tuli minulle kaveriksi 1992 pääsiäisenä Ylivieskasta. Se vei heti sydämemme.  Ensimmäisenä päivänä se kaivoi takapihalle kuopan ja oppi nimensä. Se tuli innokkaasti luokse ja Viivi oli luonteeltaan aivan mahtavan reipas sheltti ja niin kaunis kasvoistaan. Se, että sillä oli toinen korva pysty, suorastaan takaviistossa, se oli ahdas takaa ja sen häntä oli kippuralla kuin pystykorvalla, ei haitannut mitenkään. Sen silmissä oli ihanan lempeä katse ja se ymmärsi puhetta. Viivi oli itsenäinen kaveri, se ei halunnut tulla syliin eikä halattavaksi. Vietin ensimmäisen kesälomani anoppilassa Viivin kanssa, sillä se oli lähellä Kajaania. Heillä oli monta koiraa ja sinä kesänä beaglenpentu ihana paksutassuinen, lurppakorvainen Lurppa tai Lurppis, saattoi sillä olla joku muukin nimi, mutta tuolla nimellä sen muistan. Viivi ja Lurppis olivat erottamattomat kaverit, missä Lurppis, siellä Viivi. Yhdessä ne kulkivat pelloilla ja navetassa ja touhusivat koirien juttuja. Muistan hyvin, kun ne kerran tulivat jostain aivan tervaltahaisevina ja niin onnellisina - pesuunhan ne molemmat sitten joutuivat. Yhdessä ne myös kaivelivat kälyni kukkapenkkiä, mistä kukaan ei ihastunut. Viivi oli pentuna aika huono syömään, Lurppikselle ruoka maistui - kuten kaikille beagleille. Niinpä Lurppiksen kovana kohtalona oli syötyään olla Viivin kupin vieressä, jotta Viivi sai syötyä ruokansa, joskus kippoon jäi joku makupalakin.Nelikuisena Viivin paimenkoiran vaistot pääsivät koetukselle, kun vasikat laskettiin ensimmäisen kerran laitumelle eivätkä ne meinanneet millään tulla navettaan takaisin vapauteen päästyään. Viivi otti ja ajoi ne yksitellen navetalle eikä pelännyt yhtään monta kertaa itseään isompia sarvipäitä. Myöhemmin se oppi helposti hakemaan lehmät navettaan iltalypsylle suuren laitumen perältä. Toki asiaa auttoi se, että lehmillä oli itselläänkin tarve tulla lypsettäväksi, mutta Viivin into oli suunnaton, kun sille sanottiin "hae lehmät". Lehmä-sana oli sillä muistissa ihan vanhoille päiville asti. Kesän 1994 shelttileirillä pääsimme kokeilemaan lampaiden kanssa ja kaikkien yllätys oli suuri, kun laumasta erkani yksi lammas ja Viippu ajoi sen itse takaisin laumaan. Osa shelteistä haukkua räkytti ja osaa lampaat eivät kiinnostaneet pätkääkään, mutta Viivi oli ihan aito paimenkoira. Kävimme muutaman kerran kokeilemassa lampailla paimennusta ja ties miten hyvä Viivistä olisi siinä lajissa tullutkaan, jos se olisi saanut harjoitella jatkuvasti. Vaistot ja vietit sillä ainakin olivat hyvät.

Puoliyö, väsynyt shelttileiriläinen

Viivin kanssa  kävimme pentukoulussa Ylivieskassa ja aloitin agilityn, kun sitä alettiin siellä harrastaa. Kun se oli pentu, niin kävimme leikkimässä sen veljen ja siskon kanssa. Toinen asui Sievin Asemakylällä ja toinen Ylivieskassa. Koirat nauttivat vapaana leikkimisestä ja Vieskassa meillä oli yhdellä pellon läpikulkevalla tiellä mahdollisuus juoksuttaa koiria. Ensikosketus agilityyn tuli kuitenkin tuolla samaisella shelttileirillä, jossa saimme kokeilla sitä ensimmäistä kertaa. Samalla leirillä tapasimme kemiläiset ystävämme, joilla on nyt yksi kasvateistamme. Viippu kävi muutamassa näyttelyssäkin. Ensimmäisen kerran menimme mitään tietämättä Päivi Eerolalle, joka antoi asiantuntevan lausunnon ja keltaisen nauhan kaunottarellemme. Kaunista ilmettä ja hyvää luonnetta hänkin  kuitenkin kehui.

Halusimme Viiville seuraa ja saimmekin sille samasta kennelistä Nooran kaveriksi, kun Viivi oli 1,5-vuotias. Ensimmäiset kaksi viikkoa Viivi piti Nooralle kovaa kuria, Noora-parka oli selällään suurimman osan ajasta ja Viivi riisti siltä kaikki luut ja lelut näyttääkseen, kuka on pomo talossa. Tämän koeajan jälkeen niistä tuli hyvät kaverit ja ne leikkivät monet kerrat yhdessä.

Viivi hoitaa Juuliaa ja Nettaa

Viivi ja Noora

Emme koskaan teetättäneet Viivillä pentuja, syynä pidin lähinnä sen pystyjä korvia. Nykytietämyksellä olisin varmaan ollut toista mieltä. Viivi oli hyvin penturakas. Joka kerran kun meillä oli pennut, Viivi makasi pentuhuoneen oven takana. Kun Nooralla oli ekat pennut, niin se tuli herättämään minut yöllä, kun pennut vinkuivat. Viivin mielestä Noora ei ilmeisesti puuttunut tarpeeksi nopeasti asioihin ja halusi minun katsovan, mikä niillä oli hätänä.

Autossaoleminen oli Viiville vaikeaa sen jälkeen, kun olin sen kanssa kahdestaan onnettomuudessa. Sillä meni pitkä aika, ennen kuin se pystyi olemaan autossa rennosti. Viivi oli yksi elämäni koirista, niitä on ollut pari muutakin. Viivi oli kaikkien suosikki ja kiva kaveri. Se ei turhia hötkyillyt. Opetimme Viiville monenlaisia temppuja ja se oli nopea oppimaan ja teki temppuja mielellään. Anoppilasta se tykkäsi erityisesti ja kun sinne ajoimme, niin päätieltä käännyttyä soratielle sen nokka alkoi tuhista ja se alkoi vinkua; se tasan tarkkaan tiesi, minne olimme menossa.

Joku unohti karkkipussin pöydälle....

Ikävä kyllä Viiville tuli emätinkasvain syksyllä 2004 ja se kasvoi  todella isoksi. Onneksi huippueläinlääkäri ja kirurgi Kaj Skutnabb pystyi järjestämään nopeasti leikkausajan ja sai kasvaimen leikattua. Se kuitenkin uusi jonkun ajan päästä ja Viivi lähti sateenkaarisillalle vuonna 2005 kesälomamme alussa. Sen tuhkat on uurnassa takan päällä.


Viivi oli ihana sheltti, josta suurkiitos sen kasvattajalle Vuokolle. Viivin muisto säilyy ikuisesti. Se on mukana isossa tauluvalokuvassa, joka on otettu 15-vuotishääpäivämme kunniaksi keväällä 2005 ja on olkkarissamme pianon päällä kunniapaikalla.