Ensimmäiset päivät sairaalassa

Osastolla oli kylmä - tai ainakin minua palelsi ihan koko ajan. Itse asiassa paleleminen loppui vasta melkein viikon päästä kotona, joten voi olla, että sedaatioaineitten poistuminen kehosta kesti kauan. Minulla oli koko ajan villasukat jalassa ja sukkia vaihdoin monta kertaa päivässä, koska jalat hikosivat. Mieheni toi myös fleeceliivin, jota pidin yötä päivää ja sen ansiosta hartiat tuntuivat lämpimiltä. Veto kävi ihan ytimiin saakka. Varmistin tällä kertaa heti, missä oma kutsunappini on ja niitä olikin kaksi, toinen piuhan päässä ja toinen yöpöydässä. sängyn kaukosäätimen piti olla käden ulottuvilla, samoin puhelimen sekä iPadin. Kun ne olivat kunnossa, niin pärjäsin.

Pari ensimmäistä päivää nenäni oli ihan tukossa, en tiedä miksi. Luulin, että kyseessä on sisäilmaongelma tms., mutta ajan kanssa tukkous helpotti. Kurkussa tuntui myös kipua kaikkien letkujen takia, mutta vähemmän kuin umpparileikkauksen jälkeen.

Karmea kokemus oli se, kun hoitaja tuli sanomaan, että minun pitää nousta ylös aamupalalle. Koska ruokapöytä oli sängyn vasemmalla puolella, niin hän pakotti minut nousemaan haavakyljen puolelta ylös. Kieltäydyin, mutta estelyni eivät auttaneet, vaan hän muistaakseni hieman auttoi ja sitten istuinkin sängyllä. Tuska oli aivan valtava ja ei mennyt kauaa, kun sanoin, että pyörryn kivusta. Sitten tuntui siltä, että taju lähti ja varmaan jotenkin pääsin takaisin vuoteelle. En vielä nytkään - kohta 2,5 viikkoa leikkauksesta - ole noussut haavakyljen puolelta ylös, koska se on yhä kipeä. En oikeasti ymmärrä, miksi minua ei kuunneltu.

Ruokailut olivat luku sinänsä. Sain ruoaksi aivan laihoja sosekeittoja. Ensimmäisen keiton, joka oli hyvin maustettua jauhelihaa, pystyin syömään melkein kokonaan, kun mieheni syötti minua. Tämän jälkeen alas meni vain muutama lusikallinen kutakin litkua. Aamupaloista pystyin syömään mehukeittoja. Puuroa en lapsuuden monen vuoden pakkosyömisen takia syö enää koskaan. Ainoa puuro, jota saatan syödä, on riisipuuro. Jostakin syystä makea muuttui äklönmakeaksi, maut vahvistuivat jälleen, kuten umpparileikkauksenkin jälkeen. Olisin kaivannut jotain suolaista ja hapanta, mutta niitä ei ollut saatavilla.

Lääkärit kiersivät osastolla joka päivä. Leikannut lääkärini kävi katsomassa minua joka päivä, paitsi tiistaina, jolloin hän ei ollut Lahdessa. Hän oli myös päivystämässä viikonlopun ja käväisi silloinkin minua katsomassa. Ensimmäisellä kerralla muistan hänen sanoneen, että leikkauksen jälkeen hänelle kaksi asiaa ovat tärkeitä ja ne molemmat olivat kohdallani kunnossa. Hän siis puhui jostakin veriarvoista. Minut vietiin pyörätuolilla keuhkokuvaan, sillä hän halusi vielä tarkastaa, että keuhkot olivat kunnossa ja olivathan ne. Happiviiksiä pidin useamman päivän, koska saturaatio oli 90 kieppeissä ja jopa sen alle.
Minusta otettiin paljon verikokeita, crp oli 250 ja niinpä lääkäri halusi otattaa veriviljelyn, ettei vain mikään bakteeri olisi ottanut valtaa. Tämä verikoe otettiin keskiyöllä kahdesti puolen tunnin välein.

Ensimmäinen suihku oli myös ikävä kokemus. Huonoksi onnekseni tuo samainen hoitaja sattui jälleen kohdalleni. Kemiamme eivät oikein kohdanneet, vaikka yritin olla hänelle ystävällinen. Vääntäydyin pystyyn neljissä letkuissani ja rollaattorin avulla pääsin vessaan ja istumaan tuolille. Hän käski minun suihkutella itse itseni. Olin hyvin väsynyt ja kipu kyljessä oli kova. Sitten sain pesulapun, jossa oli pesuainetta ja pesin itseni. Seuraavaksi pyysin shampoota, no sitä ei ollut, joten hän lähti hakemaan sitä jättäen minut yksin. Sitten pesin hiukset ja sain suoritettua pesun loppuun ja pyysin tukkapyyhettä. No sitäkään ei ollut, joten hän lähti hakemaan sitä jättäen minut yksin. Tässä vaiheessa pesemiseen oli kulunut jo reilusti yli 20 minuuttia ja oloni alkoi olla huono, joten taas alkoi pyörryttää. Hoitaja sanoi, että vessaan ei nyt pyörrytä, vaan pitää mennä omaan huoneeseen. Sanoin, että sit lähetään heti, kohta on liian myöhäistä. Olen elämässäni pyörtynyt sen verran monta kertaa, että tiedän kyllä, milloin pyörtyminen tapahtuu. Hän alkoi mutista jotain säädyllisyydestä ym. ja sai niskaani sellaisen päivätakin ja sitten syöksyin matkaan. En tajua, miten sänkyyn pääsin ja mistä sain voimat lennättää jalat sängylle, mutta sen muistan, kun ne itsestään sängylle lennähtivät. Vastaavanlaiseen suoritukseen en pystynyt moneen päivään tämän jälkeen. Sitten hoitaja hävisi ja jätti minut sängylle märkänä märässä takissa. Jonkin ajan päästä minua alkoi paleltaa ihan tosissaan. Pyysin naapurisängyn emäntää antamaan minulle sukat, onneksi hän pystyi liikkumaan ja sai sukat jalkaani, sillä jalat olivat tässä vaiheessa todella kylmät. Jonkin aikaa odotettuani totesin, ettei hoitaja aiokaan tulla takaisin ja painoin nappia, jotta saisin apua pukeutumiseen ym. En haluaisi olla ilkeä, mutta tällä henkilöllä oli  monissa ihan perusjutuissa puutteita. Potilaan kuunteleminen oli olematonta ja luulisi, että kuuluu ihan peruspedagogiikkaan ottaa suihkuun mukaan tarvittavat asiat. Yksikään potilas ei ole tahallaan hankala, uskoisin. Minä en ainakaan ollut, kaikkeen ei vain pysty ja monesti potilas on oman tilanteensa paras arvioija. Seuraavana päivänä opiskelija vei minut suihkuun ja selvisimme vartissa koko hommasta. Hän suihkutti minut ja keskityin itse hiusten pesemiseen. Normaalisti kotona suihkussa käyntini kestää pari kolme minuuttia, siksi tuo 25 minuuttia oli minulle aivan liian pitkä aika.


Yksi lääke aiheutti ihan valtavan kutinan, joka oli pahimmillaan heräämössä ekana yönä. Oiva apu oli yksiltä abeilta saamani vihreä raaputuskeppilahja, sillä yletti rapsuttamaan monesta eri kohdasta. Nokkamuki on myös ehdoton apuväline petipotilaalle.

Ihanat ja ystävälliset avustajat, jotka jakoivat ruoan ja siivosivat ym. toivat minulle toisen pöydän, jolloin saatoin nousta syömään terveen kyljen puolelta. En voi tajuta, miksi näitä pöytiä on vain yhdenmallisia. Leikatulle on ihan tarpeeksi vaikeaa päästä sängystä ylös ja siinäkin on pakko tehdä niin, että ensin nostaa sängyn yläastentoon ja sitten työntää käsillä itsensä pystyyn. Tätä ennen käydään kylkiasentoon sängyn ollessa suorana ja sitten siitä saa jalat jalkapohjat edellä lattiaan ja pääsee ylös. Ensimmäisinä päivinä tämä nouseminen oli yhtä tuskaa. Sain toki  puudutetta ja kipulääkettä epiduraalijutun kautta suoraan, mutta välillä kipu yltyi ja sain oxanest-kipulääkkeen. Se on keskushermostoon vaikuttava lääke, jota pystyin ottamaan vain ensimmäisinä päivinä. Sain siitä painajaisia ja näin kaksi inhottavaa, mutta todentuntuista unta. Mieheni oli niissä molemmissa.  Onneksi älysin herätä kamalan monen ison rotan ja koiranpennun tuhoamasta talostamme, jossa myös ilkeät pikkupojat olivat repineet lattiat auki. Heittelin poikia menemään molemmin käsin, mutta he vain kiipeilivät seinillä. Koiranpennut olivat pissineet ja kakkineet talon aivan pilalle ja niitä oli paljon eivätkä ne olleet mitään suloisia shelttejä vaan jotain isoa rotua. Ihan surrealistinen mutta niin todellinen uni, varsinkin, kun huusin miestäni avuksi taistossani pikkupoikia vastaan :D.




Tässä yhteydessä tahdon kiittää sairaanhoitaja Minna Pullia sekä Tinnaa, jotka olivat äärimmäisen ystävällisiä, ottivat minut huomioon potilaana ja osasivat neuvoa erittäin tarpeelliset jutut, jotta pärjäisin. Minnan asiantuntemus on todella laaja ja sanoinkin hänelle, että hänen pitäisi kirjoittaa nettijulkaisu, jossa on ohjeita leikkauksessa olleelle potilaalle. Ohjeet voisi lukaista ennen sairaalaan tuloa. Minua yskitti ja oksetti, jolloin neuvona oli painaa tyynyllä haavaa, jotta kipu ei tuntuisi niin isona. Pullopuhallus minulle neuvottiin myös. Se saa liman liikkeelle keuhkoista ja tuulettaa keuhkoja. Pullopuhallusta tein kotonakin monen päivän ajan. Yhden oksennuskertani jälkeen hän tutki tuotoksen sanoen sen olevan pääasiassa limaa eli näin hyvä ja tarkka hän oli. Tinna osasi antaa juuri oikeat ohjeet ja neuvot osastolle tultaessa.

Kuten jo aiemmin sanoin, niin ilman lukuisia vieraita ja miestäni oloni olisi ollut paljon heikompi.

Kiitos teille kaikille, jotka kävitte minua katsomassa ja soititte!

Seuraavassa osassa lisää